Ruoka ja tunteet - olenko lohtusyöjä?

Television laihdutusohjelmia katsoessa välillä tuntuu, että jokaisella ylipainoisella on jokin koskettava ja lennokas tarina taustalla, mikä tavalla tai toisella selittää kilojen kertymisen. Yhtä on kiusattu koulussa, toista on käytetty seksuaalisesti hyväksi, kolmas taas täyttää läheisen kuoleman jättämää tyhjiötä ruualla. Uskon koko sydämestäni, että ikävillä asioilla ja traumoilla voi olla paljonkin merkitystä ylipainon kerääntymiseen, vaikka omalla kohdallani en sitä suoraan pystykään mihinkään traagiseen yhdistämään. Enemmänkin syöminen on omalla kohdallani aina yhdistynyt positiivisiin tunteisiin, juhlaan ja tylsyyteen. Itse asiassa ainoita hetkiä elämässäni, kun ruoka ei todellakaan ole maistunut, ovat olleet ne hankalat ja ahdistavat ajat, kuten ero pitkäaikaisesta poikaystävästä.

Yksi tärkimmistä asioista elämäntapamuutoksessa on lihomisen syiden tunnistaminen. Jos en opi ymmärtämään mikä omalla kohdallani johtaa epäterveellisiin ruokailutottumuksiin ja herkkujen ahtamiseen, tulevat mahdolliset laihdutetut kilot takaisin ennemmin tai myöhemmin. Luultavasti ennemmin. Minulle tämä on oikeasti melkoinen dilemma, koska en oikeasti vieläkään ihan täysin ymmärrä miksi suistuin omilleen muuttamisen jälkeen niin käsittämättömän surkeisiin elintapoihin. Kuten olen täällä blogin puolella ennenkin maininnut, tiedän ja olen aina tiennyt perusterveellisten ruokailutottumusten kulmakivet. Kotikotona on aina syöty fiksusti, paljon kasviksia ja herkkuja hyvin kohtuudella. Koko pakka kuitenkin levähti täysin, kun löimme hynttyyt yhteen avomieheni kanssa muutama vuosi sitten. En kuitenkaan lähtisi syyttämään varsinaisesti parisuhdetta tai poikaystävääni lihomisestani, vaikka kyllä niillä varmasti jotain tekemistä asian kanssa on.

Olen aina rakastanut ruokaa ja syömistä. Pystyn syömään tosi isoja annoksia kerralla ja monesti otan lisää ruokaa vaan koska se maistuu niin hyvältä, enkä siksi että olisin edelleen nälkäinen. Varsinaista ahmimiskäyttäytymistä minulla ei ole koskaan ollut, vaikka toisinaan päivän eväiden määrä aika hurja onkin ollut. Minulla taitaa myös olla aika surkea itsekuri (inhoan kylläkin koko termiä), eli mielelläni hemmottelen itseäni päivästä toiseen ja itsensä asettaminen ulos mukavuusalueelta on usein aika hankalaa. Vaikken tiedostakaan koskaan syöneeni lohduttaakseni itseäni tai saadakseni ruuasta turvaa, on ruoalla elämässäni ehkä liian merkittävä ja tunnepitoinen rooli. Saatan jo aamulla haaveilla siitä kaikesta mitä saan/voin/aijon syödä päivän aikana ja kaupassa haalin koriin herkkuja ja intoilen jo ennakkoon kun mietin niiden syömistä. Vastaavasti olen välillä pahalla tuulella koko päivän, jos tiedän sen päivän eväiden olevan "huonot", eli jotain mistä en niin paljoa pidä. Välillä olen herännyt pohtimaan, että onko se oikeasti niin tärkeää että jokainen suuhun laitettava murunen on jotain itseä suuresti miellyttävää?

Syöminen ja hyvä ruoka on yksi elämän suurimmista nautinnoista, ainakin minulle. En varsinaisesti halua muuttaa sitä tosiasiaa, koska olen sitä mieltä että on tervettä ja kiva tykätä syömisestä. Haluaisin lähinnä ruuvata asennettani siihen suuntaan, ettei se syöminen kuitenkaan näyttelisi pääroolia päivän ohjelmassa. Tähän auttaa päivien täyttäminen jollain muulla mielekkäällä tekemisellä, koska tylsyys ajaa minut aina jääkaapille. Ehkä myös elämän tähtihetkiä voisi joskus harkita juhlistavansa muullakin tavalla kuin mättämällä herkkuja ja alkoholia. Kaikkeen mukavaan ei aina tarvitse liittyä jonkin mussuttaminen. Tai ainakaan sen syötävän ei ehkä aina ole pakko olla sitä kaikkein fäteintä ja parhaan makuista. Ehkä?

Voisin siis todeta, että en ole lohtusyöjä, mutta paljon tunteita syömiseen kyllä liittyy ja se on ehkä liian korkealla prioriteettilistalla. Toivon kuitenkin, että tälläistä tylsyyssyömistä ja ilostyömistä on helpompi lähteä taklaamaan, kuin jostain todella kurjasta johtuvaa ahmimista. Toivokaamme näin.

Liittyykö omaan syömiseesi iso tunnelataus tai myönnätkö napostelevasi henkistä oloasi kohtentaaksesi?