Anna armoa!

Tässä viime päivinä mielessä on pyörinyt se, kuinka olla itselleen armollinen ja nähdä niitä hyviä asioita ja onnistumisia itsessään ja omassa elämässä. Tuntuu, ettei se ole todellakaan aina helppoa tässä nykymaailmassa, jossa paineet menestyä ovat kovat ja esimerkiksi some tulvii kauniita, hoikkia ja menestyneitä superihmisiä. Helposti sitä huomaa seisovansa peilin edessä puristelemassa vatsamakkaraa ja pohtimassa, että miksi minä en näytä tuolta ja nautiskele täydellisiä terveellisiä aterioita täydellisessä ja siistissä kodissa ja miksei kaikki muutenkaan ole täydellistä?

Nojoo, okei. Oikeasti tiedän ettei täydellistä ihmistä tai elämää ole olemassakaan. Instagramin upeiden kroppien takana on ihan oikeasti vuosikausien työ, jota en todellakaan halua vähätellä. Kauniiden kotien ja kuvien takana on myös työtä, mutta ennen kaikkea ne ovat vain valittuja paloja ihmisten elämästä ja kaiken takana jonkun elämä voi olla ihan millaista tahansa. Riittämättömyyden tunne tulee itselläni kuitenkin pahiten esille, kun luen esimerkiksi ihmisten kertomuksia laihdutuksesta ja elämäntapamuutoksesta. Välillä tuntuu, että kaikki muut onnistuvat heti, mutta minä vain tuskailen kuukausi toisensa jälkeen samassa painossa. 

Olen nyt jo muutaman viikon ajan tavallaan pitänyt taukoa laihdutuksesta. Tai no, en ole missään vaiheessa päättänyt tehdä niin, mutta jotenkin inspiraatio on ollut kateissa ja on tullut popsittua vähän sitä sun tätä. Ei todellakaan samassa mittakaavassa kuin joskus ennen tätä projektia, mutta kuitenkin. Toisaalta väleihin on mahtunut myös tosi onnistuneita ja ns oikeaoppisia laihdutuspäiviä. Tällä hetkellä olen edelleen siinä tilanteessa, että painoa on alkutilanteeseen nähden lähtenyt noin 5 kg. Olen päässyt tähän jo noin kuukausi sitten, ja nyt tämä kuukausi on lähinnä mennyt samassa painossa pysytellessä. Tänään kun aamulla taas kiukutti kaikki ja teki mieli haistattaa koko elämäntapamuutokselle, tajusin yhtäkkiä, että tämä samassa painossa pysyminenhän on saavutus eikä mikään epäonnistuminen! Ensinnäkin, olen tosiaan tammikuun alkuun nähden viisi kiloa kevyempi, enkä esimerkiksi muutamaa kiloa lihonnut. Viime vuosien trendinä on kohdallani ollut kerätä painoa noin 10 kg vuodessa, joten jos sama rata olisi jatkunut, olisin mahdollisesti nyt kahdeksan kiloa painavampi kuin tällä hetkellä. Kauhistuttava ajatus, mutta toisaalta myös todella palkitseva. Näillä alkuvuoden valinnoilla olen saavuttanut mahdollisesti melkein kymmenen kiloa kevyemmän olemuksen, kuin tekemällä niitä vanhoja valintoja. Tältä kannalta katsottuna ei ole mikään häpeä, että on laihtunut "vain" viisi kiloa tähän meneessä. Kaikki on kotiin päin.

Ihminen on malttamaton olento ja kaikki olisi niin kiva saada hetinyt. Tässä on vaan pakko opetella sitä armollisuutta ja malttia, koska uskon niiden avulla pääseväni parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Nyt on ollut pakko hyväksyä, että laihduttaminen tuntuu tällä hetkellä pakkopullalta, joten en ole niin aktiivisesti siihen keskittynyt. Missään nimessä en ole lopettanut laihduttamista, koska aijon todella vakaasti päästä edelleen mahdollisimman pian normaalipainoon. En kuitenkaan usko, että muun stressin painaessa niskassa olisi laihtuminen muutenkaan kovin tehokasta. Pyrin tekemään hyviä valintoja, syömään kasviksia ja välttelemään herkkuja, mutta en pysty nyt ruoskimaan itseäni mihinkään hulluihin suorituksiin. Liikuntaa toki myös harrastan parhaani mukaan ja toivon tämän nyt tällä hetkellä riittävän painon pitämiseksi samassa tai jopa sen hitaaksi tiputtamiseksi. Ja heti kun intoa taas riittää yhtään enemmän, aijon painaa sata lasissa ja koittaa vähän ottaa kiinni näitä löysäiltyjä viikkoja.